Markéta Hejkalová: Miksi tšekit pitävät Suomesta ja päinvastoin, miksi suomalaiset pitävät Tšekistä? Siihen kysymykseen on vaikea vastata, mutta teidän avullanne yritän löytää muutaman mahdollisen vastauksen.

Me tšekkiläset olemme, kuten yleisesti tunnettu, kateelliset, vihaamme muukalaisia ja samalla pelkkäämme niitä - ja sitä samaa voisi ehkä sanoa suomalaisista, tai sanottiin, kun elin Suomessa 1990 luvun loppupuolella.
Ei ole vaikea arvata, kuka kirjallisuushahmo on meille tšekkiläisille tärkein. Epäilemättä se on hyvä sotamies Švejk. Olemme Švejkin kansa. Emme tavallisesti tee, mitä meitä käsketään, ja emme usko mihinkään, ei juhlapuheisiin ja suuriin sanoihin, tiedämme, että elämä on toisaalla.
Pitävätkö klišeet ja myytit aina paikkansa? Muukalaisviholliset ja kateelliset tšekit vallitsivat pääministeriksi slovakialaisen miljardöörin Andrej Babišin (onneksi vain yhden kerran), ja toisaalta nyt otamme avosylin vastaan ja majoitamme kodeissamme tuhansia sotapakolaisia Ukrainasta.

Kuka on suomalaisten tärkeä kirjallisuushahmo? Juhani Ahon Juha, joku Aleksis Kiven seitsemästä veljeksestä, Mika Waltarin Mikael Karvajalka?
Mikä on tšekkien mielestä paras asia Suomessa? Monelle varmaan jääkiekko, mutta myös suomalaisten sankaritaistelu Stalinia ja Neuvostoliittoa vastaan talvisodassa, Mika Waltarin romaanit, toimiva, läpinäkyvä, korruptioton nykyaikainen Suomi, tuhansia järviä, Lappi, pääministeri Sanna Marin ja presidentti Sauli Niinistö?

Suomalais-tšekkiläisistä kulttuurisuhteista voimme puhua jo keskiajalla, jolloin suomalaiset - mm. piispa Maunu Tavast - tulivat opiskelemaan Kaarlen yliopistoon Prahaan.

Pragin yliopistossa ovat useat Suomen miehet muinaisina aikoina opiskelleet, mutta pelkään, että siellä yhä pilee hussilaista hapatusta, vaikka tohtori Huss poltettiinkin roviolla. Ei näet ole sitkeämpää ja kiusallisempaa rikkaruohoa kuin kerettiläisyyden pirunjuuri, jos se kerran pääsee nousemaan taimelle. Ei, teini Mikael, jos sinulla suinkin on siihen mahdollisuus, niin pyri Pariisin korkeaan yliopistoon, minun yliopistooni, jossa minä kuten ennen minua niin moni Jumalan ja pyhän istuimen armosta Suomen piispa on hankkinut korkean oppinsa, sanoo piispa Arvi Mikael Karvajallalle.

Suomalais-tšekkiläisten kulttuurisuhteiden toinen vaihe tai aalto ei ollut juuri esimerkillinen tai toivottu tapa. Kolmikymmenvuotisen sodan aikana suomalaiset hakkapeliitat olivat Ruotsin armeijan osa. He taistelivat Kaarlen sillasta,  eivät koskaan valloittaneet Brnoa - ja muun muassa mahdollisesti perustivat Karhule-nimisen pikkukylän. Karhule sijaitsee lähellä Blaníkia, tšekkiläisten taikavuorta, jossa legendan mukaan niin sanotut Blaníkin ritarit odottavat, ja he tulevat ulos vuoren sisältä auttamaan, kun Tšekkiin tulee todellinen hätä. Voi olla, että Blanikin ritarit ovat oikeastaan suomalaiset hakkapeliitat?

Ihmiset aina pakenevat sotaa. Niin teki myös Jan Ámos Komenský eli Johann Comenius. Vuonna 1642 Komenský tuli Ruotsiin. Hän tutustui siellä suomen ja saamen kieleen ja oli ensimmäisiä, joka huomasi niiden kielten sukulaisuutta unkarin kielen kanssa. Toinen tšekkiläinen tiedemies, joka huomasi  samaa asiaa, oli slavistiikan perustaja Josef Dobrovský, joka vieraili Ruotsissa vuonna 1792.

1800 luvulla Helsingissä toimivat tšekkiläiset muusikot. Kuuluisin niistä lienee tenoristi, laulaja Josef Navrátil, joka oli Helsingin oopperan ihailtu tähtilaulaja. Helsingin jälkeen hän siirtyi Pietariin ja ennen kaikkea Tbilisiin, Grusiaan, jossa kuoli vuonna 1912. Helsingin oopperassa toimivat myös veljekset Bohuslav ja Jaromír Hřímalý. Sellisti Jaromír Hřímalý kuoli Helsingissä vuonna 1905, kapellimestari ja viulisti Bohuslav Hřímalý jo vuonna 1894.

1800 luvun aivan lopussa, vuonna 1895, tšekkiläinen kirjailija Josef Holeček käänsi tšekiksi suomalaisen kansalliseepoksen, Kalevalan. Se oli suurtyö, ensimmäisiä koko Kalevalan käännöksiä, nykypäivään saakka ymmärrettävä, luettu ja kaunis käännös, elävä osa kirjallisuutta. On kuitenkin mielenkiintoista, että Holeček on kiinnostunut Suomesta ja kääntänyt Kalevalan niin sanotusti väärästä syystä. Voisi ajatella, että hän tunsi sympatiaa ja myötätuntoa Suomea kohtaan, koska se samoin kuin Tšekinmaat eli vieraan vallan alla - Suomi Venäjän, Tšekinmaat Itävallan. Asia oli kuitenkin aivan päinvastoin. Holeček oli slavianofiili, ja Suomen suurruhtinaskunta oli hänelle esimerkki siitä, kuinka pieni kansa voi onnellisesti ja turvallisesti elää suuren ja mahtavan Venäjän suojelussa. Näinä päivinä tämä kuulostaa joko hyvin synkältä, tai sitten naiivilta, jopa naurettavalta. Josef Holeček oli hyvä kirjailija ja nerokas kääntäjä, mutta poliittisesti aika naiivi - niin kun monet ihmiset nytkin ovat.

Ensimmäisen maailmansodan loppuvaiheessa molemmat maat itsenäistyivät. Suomi 6. joulukuuta 1917, Tšekki, tai oikeastaan silloin Tšekkoslovakia, johon Böömin ja Määrin lisäksi kuului Slovakia ja niin sanottu Karpato-Ukraina, 28. lokakuuta 1918.
Uudet maat uudessa Euroopassa olivat kiinnostuneita toisistaan ja etsivät kontakteja, yhteistyötä, kokemuksia... Tšekkiläinen maanviljelijä ja maataloustieteilijä Ferdinand Klindera matkusti Baltian maihin, Suomeen ja Tanskaan ja vuonna 1937 julkaisi matkasta kirjan Český rolník severskými státy (Tšekkilainen talonpoika pohjoismaissa). Suomalainen kirjailija Ilmari Kianto matkusti Baltian maihin, Puolaan ja Tšekkoslovakiaan ja vuonna 1928 kirjoitti (ja vuonna 1948 julkaisi) siitä kirjan matkakirjan Poika maailman kylillä, jossa ihailevasti kertoo mm. Länsi-Böömin kylpylöistä, Moravský kras -nimisestä luola-alueesta, Brnosta ja tietysti Prahasta.

Nuori Mika Waltari matkusti vuonna 1928 ensimmäisen kerran Helsingistä Istanbuliin - Berliinin, Prahan, Wienin, Budapestin, Belgradin ja Sofian kautta. Prahassa hän viipyi vain puolitoista tuntia Masarykin rautatieasemalla - ja oli aivan kyllästynyt, Praha hänelle oli köyhä, pimeä ja likainen kaupunki.

Juna saapuu Prahaan illalla, kun on jo aivan pimeää. Sen pitää pysähtyä siellä kaksi tuntia. Jätän siis tavarani vaunuhyllylle ja lähden kävelylle. Yleisö asemalla on kurjaa, likaista ja huonoissa pukimissa. Heti ensi askeleilla huomaa tulleensa köyhään maahan. Naisia istuu myttyjensä päällä, lapset kieriskelevät asfalttilattialla.
Wechsestubea ei näy. Menen vaihtamaan itselleni rahaa asemaravintolassa. Painan mieleeni, että kysymyksessä on Masaryk-asema ja lähden ulos. Aseman edessä on purjekankainen katos, jota valaisee lepattava öljyliekki. Siinä myydään kuumia makkaroita ja leipää. Kapea, pimeä katu johtaa jollekin pääkadulle, jota pitkin kulkevat raitiotievaunut, jonka varrella loistaa likaisenpunaisia valoreklaameja.
Viereeni on jostakin ilmestynyt arka, kulunut, kiiltävä juutalainen. Hän puhuu huonosti saksaa - tarjoutuu oppaaksi kyyristyen aivan kuin iskua pelkäävä eläin. Annan hänelle ostamani makkarat, hän ottaa ne peljäten jotakin ilkeyttä, ahmii ne muutamina suupaloina, kiittää.
Me kiertelemme iltaista Prahaa: muutamia leveitä, valaistuja katuja, kaupoissa alennus- ja konkurssimyyntejä - muuten mustaa ja synkkää. Prahaa sanotaan kauniiksi kaupungiksi - en tiedä - pari tuntia siellä tekivät minuun ahdistavan, köyhän, surullisen vaikutuksen. Näin likaa, kuluneita reklaamikilpiä, kalpeita, murheellisia kasvoja.
Palaan juutalaisen kanssa takaisin asemalle. Kiertomatka on tehnyt minut alakuloiseksi. Aseman lamput ovat kovin himmeät. Ainoastaan junassa on jotakin suurta ja kaunista - se odottaa lähtövalmiina - veturi puhaltaa höyryä - sen jättiläispyörät ovat valmiina iskemään uusia kilometrejä unen samentamiin aivoihin.
Annan juutalaiselle viisi kruunua. Hän on nöyrä, kiitollinen ja ihastunut. Pimeä, surullinen Praha jää taakseni - puolihorroksessa vapisee ruumiini teräskiskojen rytmiä.

Täytyy kyllä sanoa, että Waltari suhtautui hyvin kriittisesti kaikkiin kaupunkeihin, jossa matkan aikana pysähtyi. Tyytyväinen hän oli ainoastaan Bulgarian pääkaupungissa Sofiassa, jossa vietti yön kauniin ja salaperäisen tytön kanssa.

Toisessa maailmansodassa suomalaiset urhoollisesti taistelivat Stalinia vastaan, kun taas tšekit eivät taistelleet Hitleriä vastaan. En ole historioitsija ja siksi en halua keskustella siitä, oliko se oikein vai väärin. Mainitsen vain yhden seikan. Lontoosta lähetetyt nuoret sotilaat (laskuvarjohyppääjät) Jozef Gabčík ja Jan Kubiš tappoivat Prahassa toukokuussa 1942 protektori Reinhard Heydrichin. Heydrich oli korkeatasoinen Natsi-Saksan upseeri ja hänen kuolema oli tärkeä merkki siitä, että tšekit eivät ole niin uskollinen ja lojaalinen kansa, kun voisi ajatella. Heydrich liittyy omalla tavallaan myös suomalais-tšekkilaisiin suhteisiin. Tai oikeastaan hänen leskensä Lina, joka 20 vuotta myöhemmin, vuonna 1965 meni naimisiin suomalaisen teatterimiehenMauno Mannisen kanssa. Mauno Manninen oli kuuluisan lastenkirjailijan Anni Swanin ja runoilijan, professorin ja Suomen PEN klubin perustajan Otto Mannisen poika. Aiheesta kertoo suomalainen kirjailija Terhi Rannela romaanissaan Frau, sekä minä romaanissa Měj mě rád/a, Rakasta minua.

Vuonna 1948 Suomi ei valinnut Tšekkoslovakian tien, jota Hertta Kuusinen mielenosoituksissa kaipasi, mutta viralliselle Tšekkoslovakialle ja koko Itäblokille se tunnetuista syistä ei ollut niin paha ja imperialistinen maa kuten muut länsimaat, ja suhteita Suomen ja Tšekkoslovakian välillä olivat vilkkaampia kuin muiden länsimaiden kanssa.
En voi olla mainitsematta Emil Zátopekia, Satupekkaa, enkä tšekkiläisiä Zetor-traktoreja, jotka olivat tyypillisiä Suomen maaseudulle 1950-luvulla, mutta nämä asiat ovat tunnettuja ja minulla ei ole niihin lisättävää mitään mielenkiintoista. Ehkä vain yksi pieni seikka: Maailmassa on kaksi kaupunkia, joissa on Zetor-niminen ravintola. Toinen on Helsinki, toinen kotikaupunkini Havlíčkův Brod - siinä Zetor on aika pahamaineinen niin sanottu non stop, eli yökerho, joka on auki koko yön, ja sekin on nyt muuttanut nimensä Starriksi.

Vuonna 1964 nuori tšekkiläinen historioitsija, joka osasi unkaria, tuli Helsinkiin opettelemaan toista suomalais-ugrilaista kieltä eli suomea. Richard Pražák oli minun isäni, ja tästä hänen matkastaan sai alkunsa ei vain oma kiinnostukseni Suomesta, mutta tavallaan myös suomen kielen opetus Masarykin yliopistossa Brnossa, joka kyllä varsinaisesti alkoi vasta vuonna 2003 ja jatkuu edelleen.

Tšekkoslovakian miehitys 21. elokuuta 1968 heräsi Suomessa sekä myötätuntoa, kauhistusta että pelkoa oman maan, Suomen kohtalosta. Tammi-kustannus julkaisi pamfletin Praha 21. 8. 1968, joka sisältyy seitsemän kirjoittajan artikkeleja. Yksi niistä oli lehtimies Max Rand, joka 1990 luvun-alussa opetteli tšekin kieltä Prahassa. Tärkeä nimi tässä yhteydessä on Yleisradion Prahan kirjeenvaihtaja Lieko Zachovalová, joka raportoi Prahan tapahtumista suomalaisille kuuntelijoille ja muistelee tätä aikaa muistelmakirjassaan Prahan ääni.

Taikavuoden 1989 jälkeen maailma on muuttunut. Tšekkoslovakia rauhallisesti jakautui kahteen osaan, Tšekkiin ja Slovakiaan. Vuonna 1995 Suomi liittyi Euroopan unioniin, vuonna 1999 Tšekki liittyi NATO:on, vuonna 2004 Euroopan unioniin, vuonna 2022 Suomi mahdollisesti liittyy NATO:on. Kylmä sota loppui, ja näytti siltä, että maailma tulee ikuisesti elämään rauhassa, sovussa ja täydessä ymmärryksessä. Suuri illuusiooni, voisi sanoa Mika Waltarin kanssa - mutta en halua puhua politiikasta.

1990 luvun loppupuolella alkoi Tšekin boomi Suomessa. Mistä se alkoi? Tšekkiläisestä oluesta? Prahan matkoilta? Ensimmäinen tšekkityylinen olutravintola Helsingissä oli Hádanka - muistaakseni se avattiin vuonna 1997, ja sen jälkeen tulivat muut: Milenka, Vltava... Samaan aikaan Praha oli suomalaisten ehkä suosituin matkakohde. Toivottavasti ei vain halvan ja hyvän oluen, mutta myös kulttuurin ja historian ansiosta. Tšekkiläistä kirjallisuutta ilmestyi Taifuuni-kustantamossa, jonka perustaja oli Marjo Mäenpää. Eero Balk suomensi paljon tšekkiläistä kirjallisuutta: Švejkin suoraan tšekin kielestä, Alexandra Berkován, Jan Pelcin, Jan Nerudan ja paljon muita, mutta ikävä kyllä mikään tšekkiläisen kirjallisuuden boomi Suomessa ei syntynyt silloin eikä myöhemmin.

Päinvastoin kuin Tšekissä. Noin vuoteen 2010 meillä ilmestyi yksi, kaksi, korkeintaan kolme suomalaista kirjaa vuodessa - ja nyt niitä ilmestyy ehkä 20 tai 30 kymmentä. Dekkarit, lastenkirjat, romaanit, marsalkka Mannerheim muistelmat. Mistä suomalaisen kirjallisuuden ja laajemmin Suomen boomi alkoi? Tärkeä nimi tietysti on Mika Waltari, jonka suosio Tšekissä on ilmiömainen - maaliskuun alussa muuten ilmestyi tähän asti viimeinen Waltarin tšekinnös, Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta. Suosion sai myös Arto Paasilinna ja tietysti Sofi Oksanen, jonka Puhdistus-nimisetä romaanista tuli menestys koko Euroopassa. Täytyy mainita myös ruotsalaisen Stieg Larssonin, Juuri hänen Millenium-sarjasta alkoi pohjoismaisten dekkareiden maailmanlaajuinen suosio.
Kirjoista se alkoi, ja ajan mittaan Suomesta tuli tšekeille ihannemaa, jossa kaikki toimii hyvin ja joka vois olla meille esimerkkinä melkein missä tahansa, olkoon se koululaitos, luonnonsuojelu, tasa-arvoisuus, hallitus, poliittinen kulttuuri, jopa jääkiekko. Poliitikkomme usein sanovat: Suomessa se tehdään näin - mitä tarkoittaa, että näin se on oikein ja näin pitää meilläkin tehdä.

Tšekin tasavallan suurlähetystö Helsingissä sijaitsee Armfeltinkadulla, joka sai nimensä diplomaatti Kustaa Mauri Armfeltin mukaan. Armfelt oli yksi ruhtinatar Saganin (Zaháňská, joka on tunnettu Božena Němcován romaanista Isoäiti) monista rakastajista. Joidenkin teorioiden mukaan ruhtinatar Sagan oli suurimman tšekkiläisen naiskirjailijan Božena Němcován todellinen äiti ja Kustaa Mauri Armfelt voisi siis olla Němcován todellinen isä. Onko mahdollista, että tšekkiläinen klassikko on puoliksi suomalainen?
 
Oletteko samaa mieltä? Tehän tunnette Suomea ja elämää Suomessa paljon paremmin kuin minä, ja minä nyt mielelläni kuulisin teidän kommenttinne ja mielipiteenne.